Timo Laine: Torakoita ja panssarivaunoja. Silminnäkijänä hajoavassa neuvostoimperiumissa

Maailma on muuttunut valtavasti. Näin on käynyt myös aivan lähialueillamme. Timo Laine on koonnut hienon aikalaiskertomuksen siitä, miten historian tuulet ovat puhaltaneet itänaapurissamme. Kerronta keskittyy tapahtumien kuvaamiseen ja aikakauden ymmärtämiseen, omiin näkemyksiin ja ajatuksiin.

Laine kirjoittaa olevansa kotoisin Kuusamosta itärajan läheltä. Vuonna -68 syntyneen Laineen lapsuudessa ei itärajan takaisesta elämästä ollut tietoa, eikä sinne ollut pääsyä. Myöhemmin hän on matkustanut runsaasti itäblokin ja Baltian maissa sekä entisessä Neuvostoliitossa. Miten monet asiat tunnistinkaan kirjasta...

Juna Baltian läpi Puolaan vuonna 1994 kuhisi salakuljettajia. Vaunun kattoon ja istuinten alle oli piilotettu tupakkaa. Välillä juna pysähteli keskelle peltoalueita ja tupakkasäkkejä kantoivat milloin miliisit milloin hämärät tyypit.

Vuonna 1990 Tallinnan keskustassa kukkatorin kupeessa oli yksi kenkäkauppa. Tai paremminkin kioski, josta saattoi kengät ostaa. Myyjän kysymys oli: " Kummat kengät laitetaan?" Seuralaiseni vastaus oli, että naisten, kiitos. Kaikesta oli pulaa. Kauppojen hyllyt olivat tyhjät.

Syksyllä 1995 Pietarin Nevski propektin varrella tuulessa ja tuiskussa vanhat mummot kaupittelivat toisessa kädessä pulloa venäläistä shampanjaa ja toisessa kädessä kutomiaan villasukkia. Ostimme shampanjan.

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja

Jäärä, mörökölli, omaishoitaja, mies, isä ja pappa jatkaa elämänsä ruotimista Kyrön uusimmassa mielensäpahoittaja -kirjassa. Saattaa olla, että joku "osa" on minulta jäänyt väliin ja lukematta, mutta viimeistää tässä kirjassa Kyrö on luopunut aloittamasta joka lukua mielenpahoittamisella. Hyvä näin, tehokeinoja ei saa hinkata liian loppuun.

Elettyä elämää heijastellaan jälleen suomalaisen mörökölli jäärän syvällä sydänverellä maustettuna. Testamentti on kirjoitettava, arkku laitettava ja oma muistokirjoitus on valmisteltava. Muutoinhan saattavat sukulaiset ja tuttavat kirjoittaa ihan mitä saattuu, satuja ja valeita, perättömyyksiä.

Teksti on maittavaa ja oivaltavaa, jälleen kerran. Taiteilen lukiessani sukupolvien rajalla, isän ja pojan, ja huomaan samaistuvani vuorollaan kumpaankin. Maltan lukea hitaasti ja maistellen. En pahoita mieltäni. En ihan tarkoituksellanikaan.

Pirkko Siltala: Vanhuus - elämä haluaa tulla eletyksi

On puhdas sattuma, että luen rintarinnan samaan aikaan kotitehtäväksi saamaani psykoterapeutti Pirkko Siltalan kirjaa Vanhuus – elämä haluaa tulla eletyksi ja Tuomas Kyrön uusinta Mielensäpahoittaja -romaania. Kirjoista on löydettävissä paljon samoja aineksia. Romaanissa vanha mies valmistautuu jättämään elämänsä suunnittelemalla testamenttinsa hyvin tarkasti ja persoonallisella otteella. Hän rakentaa itseään varten arkun ja kirjoittaa itsestään valmiin muistokirjoituksen. Näiden toimien ohessa mies kommentoi nykyaikaa ja muistelee elämänsä tapahtumia.

Siltala kirjoittaa, että vanhuuteen sisältyy luonnostaan halu pohtia elettyä elämää uudelleen ja etsiä merkityksiä. Muistot saattavat nousta mieleen jopa tahdosta riippumatta ja toisinaan peitetyllä tavalla erilaina kipuina, masennuksena tai vaikkapa muistihäiriöinä. Keskeinen voimavara vanhalle ihmiselle voi syntyä nimenomaan kertomuksen muodon löytämisestä eletylle elämälle.
Vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa tai psykoterapiassa voidaan ajatuksia ja muistoja työstää.

Myös kuuntelijan rooli on monesti ratkaisevan tärkeä. Sillä vaikka muistelua keritään kokoon itselle, täydentyy merkitys, kun tarinalla on kuulijansa. Vanha ihminen saa muistellessaan kokemuksen omasta kyvystään hahmottaa ja ymmärtää omaa elämäänsä, sekä tunteen siitä, että hän voi vaikuttaa elämäänsä.
Ihmiselämään kuuluu väistämättä tietoisuus kuoleman välttämättömyydestä. Siltalan sanoin: ihmisen elämä on kulkemista kuoleman suunnassa. Ihmisen ruumis väsyy, sairastelee eikä enää toivu saamistaan iskuista vanhetessaan. Tuntui lohduttavalta lukea Siltalan kirjasta kuinka vanha ihminen saattaa kypsyä rauhallisesti pikkuhiljaa ajatukseen omasta kuolemastaan. Muistan kuinka oma isoäitini monta kertaa viimeisinä vuosinaan saattoi sanoa, että hän on elänyt jo kylläkseen ja mielellään nukkuisi muille laitumille. Ehkäpä kyseessä oli masennusta ja ahdistusta enemmän halu vuorovaikutukseen ja uusien mielikuvien luomiseen liittyen kuolemaan. Ainakaan sävy isoäidin sanoissa ei ollut valittava tai katkera.

Tommy Hellsteniä mukaellen mieleni tekee todeta, että koskaan ei ole liian myöhäistä valmistella itselleen onnellinen vanhuus ja kuolema. Eri elämänvaiheiden kehitystehtäviin voi palata ja vastavuoroisuudessa ja vuorovaikutuksessa on mahdollista paikata puutteita minuuden kokemuksissa. Toivo, tahto, tarkoituksellisuus, pysyvyys, uskollisuus, rakkaus, huolenpito ja viisaus kuulostavat kaikki hyvän haltiatar-kummin lahjoilta. Kukaan ei niitä kasteessa saa, vaan ne on itse rakennettava elämän matkalla toki yhdessä läheisten ja muiden ihmisten kanssa.

Tuntuu hurjalta ja surulliselta, kun Siltala kirjoittaa, että viimeistään kuolemassa vanhus, voi tulla siksi, mikä hän on. Ehkä en ymmärrä, mitä hän väittämällä tarkoittaa, ja siksi olen erimieltä. Miksi kuolema tekisi meistä jotenkin aidompia kuin muu eletty elämä, rakkaus? surut? järjetön raivo? tai vaikkapa kova nälkä ja seksuaalinen tyydytys? Ja eivätkö nämä kaikki ole yhä osa vanhankin ihmisen elämää?

Emily Bennington: Who says it's a man's world - the girls' guide to corporate domination

Vaikka kirjan nimi vahvasti viittaa naisiin, sanoisin että kirjan neuvot, vinkit ja näkemykset eivät millään muotoa rajoitu sukupuoleen. Tänä päivänä suomalaisessa yhteiskunnassa myös isät/miehet joutuvat käymään läpi samat perheen ja uran yhdistelemiseen liittyvät kysymykset kuin naisetkin.  Tästä kirjasta hyötyvät siis kaikki, jotka haluavat oppia johtamaan itseään, elämäänsä ja työuraansa suunnitelmallisesti ja tyydyttävästi, oli tavoite sitten loppujen lopuksi mikä tahansa pääjohtajasta - asiantuntijaa tai assistenttiin.

Pidin kirjan selkeän toteavasta tyylistä. Mieti mikä oikeasti on sinulle tärkeää ja toimi sen mukaisesti. Lopeta jauhaminen ja vatvominen. Arvosta itseäsi ja muita. Älä mietiä pelkkiä tavoitteita vaan kirjoita auki hyveet (virtues) joita voit ja haluat noudattaa jokapäiväisessä elämässä. Elä niiden mukaan matkalla tavoitteisiin. Tunnista itsesi, hengitä ja pysähdy. Kehitä sosiaalisia taitojasi. Hae palautetta. Opi antamaan ja saamaan palautetta. Opettele toimaan myös emotionaalisesti hankalissa tilanteisssa arvojesi ja hyveidesi mukaisesti. Coachaa tiimiäsi. Luota ja ole luottamuksen arvoinen.

Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus

Todennäköisesti saan syyttää itseäni siitä, että muutamat tämän novellikokoelman novellit jättivät minut täysin kylmäksi. En tavoittanut fiilistä, juonta, tarkoitusta tai oikein mitään muutakaan. Mutta se ei haittaa, sillä muutama novelleista iski kiinni ja vei lujasti mukaansa. Miten erilaista onkaan elämä toisessa kulttuurissa, joskus lähellä, joskus kaukana? Toisinaan vain toisen ihmisen ajatuksissa, muistoissa ja kokemuksissa menneisyydessä? Murhat, väkivalta, pelko, sota ja samalla rakkaus, uhrautuvaisuus.

Erityisesti pidin sadunomaisesta novellista, jossa nuorilla miehillä on erityinen veitsien kadottamisen kyky - veitset vain häviävät ajatuksen voimasta.  Jotta taitoa voi harjoitella ja ylläpitää, pitää veitsiä koko ajan hankkia lisää. Myös kirjan niminovelli on enemmän kuin lukemisen arvoinen. Hassan Blasim järkyttää, lohduttaa ja näyttää valon välkkeen.

Marianne Stolbow: Erosta eteenpäin

Erosta eteenpäin on uusi suomalainen kirja kaikille parisuhteesta joskus eronneille, mutta myös niille jotka punnitsevat päätöstä erosta tai yhdessä jatkamisesta. Kirjan kirjoittaja Marianne Stolbow on ero alan guru ja pitkän työuransa aikana nähnyt monenlaisia eroja ja kokemuksia. Paljon yhteistä löytyy, siitä miten erosta pääsee eteenpäin ja mitkä vaiheet on läpikäytävä matkalla uuteen ja eheämpään omaan itseen - osana parisuhdetta tai yksin elävänä. Kirja käsittelee eroa ja sen aiheuttamia tunteita monelta kantilta elävästi ja värikkäästi.

Kirjan ajatukset pohjautuvat kokemusten lisäksi psykologi Bruce Fisherin kuuluisaan ja jo hieman vanhahtavaan teokseen Jälleenrakennus - kun perisuhteesi päättyy. Uusi suomalainen eroseminaari  ja tämä kirja ovat ajanmukainen ja suomalaiseen kulttuurin soveltuva apu eron tunnemylläkässä pyöriville ihmisille. Kannattaa lukea, kannattaa osallistua eroseminaariin/ryhmään. Ajatukset avautuvat, tunteet käydään läpi. Valo löytyy.


Seuraava Eroseminaari alkaa Tapiolassa 4.3.2015. Lisää tietoa http://espooneroseminaari.blogspot.fi/
tai sähköpostitse espooneroseminaari@gmail.com.

Roman Puertolas: Fakiiri joka juuttui Ikea -kaappiin

Intialaisen köyhän kylän petkuttaja-fakiirin matka kohti silmien avautumista ihmisenä tempaa mukaansa. Matkat vaatekaapissa, näyttelijätteren matkalaukussa ja kuumailmapallossa etc. heittelevät elämän kulkumiestä maasta ja tunnelmasta toiseen. Laittomat siirtolaiset ja kuuluisat elokuvatähdet ovat ystäviä siinä missä loppujen lopuksi tarinan alun vihamiehetkin. 

Tarina oli kutkuttava, kyllä. Eniten nauruhermojani veivät kuitenkin Ajatusatrun Vastan nimen lukemattomat ääntämiset. Lausutaan Ai tuo sattuu tai Ahvtirsuu turvasta. Niinpä niin, rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Rakkaus

Tämän tarinan nuoria rakastavaisia varjostavat pitkät synkät varjot. Lainsäädäntö, medikalisointi, raamatun kirjoitukset, ihmisten hyljeksintä, uteliaisuus ja pilkka. "Homorutto" eli HIV löydetään, vaikka ei tiedetä miten se tarttuu ja mistä on kyse. Miksi tautiin sairastuvat homoseksuaalit? Onko kyseessä jumalan rangaistus?

Kirjassaan Jonas Gardell maalaa eteemme 80-luvun Tukholman homo-yhteisön ja tavat, joihin yhteiskunta on homoseksuaalit alistanut etsimään identiteettiään, tyydyttämään viettiään ja etsimään rakkautta ja hyväksyntää.  Vaikka Gardelin teksti jättää paikoin toivomisen varaa kaunokirjallisella puolella, on tarina niin rehellisen kaunistelemattomasti kirjoitettu, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin nielaista koko palanen. Ruotoinen kaikkineen. Ja todeta kuinka karvasta ja makeaa voi elämä olla.

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden

Kun Judith pääsee palaamaan kotiinsa on maailma muuttunut. Myös Judith. Isä on kuollut, osittain suruunsa tyttären kadottua jäljettömiin. Äiti pitää Judithia kirottuna ja käskee pysymään mykkänä. Paha on kirjaimellisesti leikannut Judithilta kielen. Pieni kyläyhteisö ei pysty käsittelemään tapahtumia. Vaietaan, vaikka olisi kyky puhua.

Kirjan suuri paatos hymyilyttää välillä, mutta enimmäkseen kietoo otteisiinsa. Tunteet ovat paksuja, tahmeita, kiinnikäypiä - hyvässä ja pahassa. Rakkaus lämmittää, luo toivoa ja sattuu. Tarina kuitenkin elää ja kehittyy. Ehkäpä tarinalle kerrotussa lopussa on jo liikaa "nuoriso-kirjaa", mutta hyvä näin. Sillä kyllähän maailma on kaunis paikka.


Julie Berry (2013) Kunnes kerron totuuden. Tammi