Pirkko Siltala: Vanhuus - elämä haluaa tulla eletyksi

On puhdas sattuma, että luen rintarinnan samaan aikaan kotitehtäväksi saamaani psykoterapeutti Pirkko Siltalan kirjaa Vanhuus – elämä haluaa tulla eletyksi ja Tuomas Kyrön uusinta Mielensäpahoittaja -romaania. Kirjoista on löydettävissä paljon samoja aineksia. Romaanissa vanha mies valmistautuu jättämään elämänsä suunnittelemalla testamenttinsa hyvin tarkasti ja persoonallisella otteella. Hän rakentaa itseään varten arkun ja kirjoittaa itsestään valmiin muistokirjoituksen. Näiden toimien ohessa mies kommentoi nykyaikaa ja muistelee elämänsä tapahtumia.

Siltala kirjoittaa, että vanhuuteen sisältyy luonnostaan halu pohtia elettyä elämää uudelleen ja etsiä merkityksiä. Muistot saattavat nousta mieleen jopa tahdosta riippumatta ja toisinaan peitetyllä tavalla erilaina kipuina, masennuksena tai vaikkapa muistihäiriöinä. Keskeinen voimavara vanhalle ihmiselle voi syntyä nimenomaan kertomuksen muodon löytämisestä eletylle elämälle.
Vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa tai psykoterapiassa voidaan ajatuksia ja muistoja työstää.

Myös kuuntelijan rooli on monesti ratkaisevan tärkeä. Sillä vaikka muistelua keritään kokoon itselle, täydentyy merkitys, kun tarinalla on kuulijansa. Vanha ihminen saa muistellessaan kokemuksen omasta kyvystään hahmottaa ja ymmärtää omaa elämäänsä, sekä tunteen siitä, että hän voi vaikuttaa elämäänsä.
Ihmiselämään kuuluu väistämättä tietoisuus kuoleman välttämättömyydestä. Siltalan sanoin: ihmisen elämä on kulkemista kuoleman suunnassa. Ihmisen ruumis väsyy, sairastelee eikä enää toivu saamistaan iskuista vanhetessaan. Tuntui lohduttavalta lukea Siltalan kirjasta kuinka vanha ihminen saattaa kypsyä rauhallisesti pikkuhiljaa ajatukseen omasta kuolemastaan. Muistan kuinka oma isoäitini monta kertaa viimeisinä vuosinaan saattoi sanoa, että hän on elänyt jo kylläkseen ja mielellään nukkuisi muille laitumille. Ehkäpä kyseessä oli masennusta ja ahdistusta enemmän halu vuorovaikutukseen ja uusien mielikuvien luomiseen liittyen kuolemaan. Ainakaan sävy isoäidin sanoissa ei ollut valittava tai katkera.

Tommy Hellsteniä mukaellen mieleni tekee todeta, että koskaan ei ole liian myöhäistä valmistella itselleen onnellinen vanhuus ja kuolema. Eri elämänvaiheiden kehitystehtäviin voi palata ja vastavuoroisuudessa ja vuorovaikutuksessa on mahdollista paikata puutteita minuuden kokemuksissa. Toivo, tahto, tarkoituksellisuus, pysyvyys, uskollisuus, rakkaus, huolenpito ja viisaus kuulostavat kaikki hyvän haltiatar-kummin lahjoilta. Kukaan ei niitä kasteessa saa, vaan ne on itse rakennettava elämän matkalla toki yhdessä läheisten ja muiden ihmisten kanssa.

Tuntuu hurjalta ja surulliselta, kun Siltala kirjoittaa, että viimeistään kuolemassa vanhus, voi tulla siksi, mikä hän on. Ehkä en ymmärrä, mitä hän väittämällä tarkoittaa, ja siksi olen erimieltä. Miksi kuolema tekisi meistä jotenkin aidompia kuin muu eletty elämä, rakkaus? surut? järjetön raivo? tai vaikkapa kova nälkä ja seksuaalinen tyydytys? Ja eivätkö nämä kaikki ole yhä osa vanhankin ihmisen elämää?