Todennäköisesti saan syyttää itseäni siitä, että muutamat tämän novellikokoelman novellit jättivät minut täysin kylmäksi. En tavoittanut fiilistä, juonta, tarkoitusta tai oikein mitään muutakaan. Mutta se ei haittaa, sillä muutama novelleista iski kiinni ja vei lujasti mukaansa. Miten erilaista onkaan elämä toisessa kulttuurissa, joskus lähellä, joskus kaukana? Toisinaan vain toisen ihmisen ajatuksissa, muistoissa ja kokemuksissa menneisyydessä? Murhat, väkivalta, pelko, sota ja samalla rakkaus, uhrautuvaisuus.
Erityisesti pidin sadunomaisesta novellista, jossa nuorilla miehillä on erityinen veitsien kadottamisen kyky - veitset vain häviävät ajatuksen voimasta. Jotta taitoa voi harjoitella ja ylläpitää, pitää veitsiä koko ajan hankkia lisää. Myös kirjan niminovelli on enemmän kuin lukemisen arvoinen. Hassan Blasim järkyttää, lohduttaa ja näyttää valon välkkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti